Tucco Tour eli matkaveneilijä uusilla vesillä

Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia aiemmin tuntemattomalta matkailun saralta, karavaanarina.  Matkaveneilijä seilaa matkailuautollaan ristiin rastiin Amerikan mannerta. Caravan-lehdessä 6/2010 on selvitetty, millainen auto on ja miten sen hankinta sujui.

Teksti ja kuvat Jorma Pulkkinen

Utahin ja New Mexicon alueilla oli jo lämmintä. Maisemat olisivat houkutelleet pidempäänkin oleskeluun, mutta tällä legillä oli toisenlaiset tavoitteet. Samppa, nuorempi pojistani liittyi matkakumppanikseni Houstonissa, ja loppumatkan istuinkin suurimmaksi osaksi repsikan paikalla. Kävimme tutustumassa New Orleansin kuuluisaan Bourbon Streetiin ja Tampassa vietimme päivän huvipuistossa.

Kävin myös Kennedyn avaruuskeskuksessa Cape Canaveralissa katsomassa Endover avaruussukkulan lähdön. Talvikuukausina etelän leirintäalueet näyttävät olevan varsin varattuja. Valtaosa kaupungin suuren leirintäalueen asukkaista oli kanadalaisia, jotka viettävät alueella pari kolme kuukautta talvella. Lähiliikennettä varten varustin Tucon skootterilla, jolle rakensin kippaavan kuljetustelineen. Samalla tutustuin pariin pieneen yritykseen, joissa mm. hitsattiin alumiinia.

Kumppanini Helena vietti pariviikkoisen talvilomansa myös Floridassa. Poikkeuksellisen kylmä talvi muutti matkasuunnitelmia niin, ettemme nousseet Meksikonlahden rannikkoa pohjoisemmaksi. Teimme reissun Cape Canaveralin avaruuskeskukseen ja New Orleansiin. Paluumatkalla poikkesimme Walt Disneyn maailmaan Orlandossa.

Matkailualueena Pohjois-Amerikka, (USA ja Kanada) on valtava. Itä-länsisuunnassa tilaa ajella on 4 500 km, pohjois-eteläsuunnassa  (ilman Alaskaa) n. 3 000 km. Matka Alaskan Anchoragesta Floridan Miamiin on 8 000 km! Mantereen monimuotoinen luonto on mahtava, mutta on mukava tutustua myös moniin kohteisiin, joita tämä puuhakas kansa on saanut täällä aikaan.

Kesäksi 2010 Tucco varastoitiin telttakatokseen muutamaksi kuukaudeksi Lake Worthissa ja jatkoimme Helenan kanssa matkailua elokuun alussa. Tällöin tavoitteena oli käydä Kanadan Nova Scotiassa, Halifaxissa.

Matka jatkui elokuussa

Raskas matka Euroopasta West Palm Beachiin selvitettiin noin 30 tunnissa Köpiksen ja Nykin kautta. Vastassa oli Jani kavereineen, jotka saattelivat meidät iltapimeällä lähes hehkuvan kuumaan Tuccoon. Pressu pudotettiin päältä pois ja generaattorin voimalla käynnistettiin tuuletus. Tunnin odotuksen jälkeen lämpötila oli jo lähes normaali ja uni voitti väsyneet matkaajat.

Aamupalaksi Tucosta löytyi näkkileipää ja kahvia. Siirryimme Lake Worthin leirintäalueelle, jossa vietettiin pari yötä ja varusteltiin auto matkalle pohjoiseen. Heiskasen Pekka paistoi kotileipomossaan meille 6 kpl ruisleipiä pakkaseen. Tuttavat hyvästeltiin ja maanantaiaamuna  matkattiin kohti Appalakkien eteläisimpiä osia, Smoky Mountains -vuorille. Matalat sillat ja kasvillisuus ajoivat meidät kuitenkin kohta pois ylhäällä kulkevalta kauniilta näköalareitiltä, Blue Ridge Parkwaylta. 

Jatkoimme kasiykköstä pohjoiseen tavoitteena vierailla Capitolin kukkuloilla pääkaupungissa. Paikallisten oppaiden mukaan parkkipaikan löytyminen läheltä on lähes mahdotonta ja liikenneruuhka pakotti meidät luopumaan kohteesta.
Vaihdoimme tavoitteen rauhallisempaan eli New Yorkiin. Löysimmekin leirintäalueen aivan Manhattanin kupeesta, New Jerseyn puolelta. Sieltä käsin teimme turistibussilla kiertomatkan Cityyn. Korkeita taloja ja hulinaa oli lauantai-iltapäivänä tarjolla. Kunnioitimme John Lennonin muistoa Central Parkissa.

Sunnuntaina noin 250 mailin päivämatka toi meidät ”Amerikan rivieralle” Cape Cod -nimiselle niemelle. Kennedyt ja muutkin kuuluisuudet kuuluvat viettäneen joutoaikaansa tällä luonnonkauniilla niemellä. Saimme hienon, yksityisparkin, ystäväni Thomas Viitasen osoittamalta tontilta. Paikallisesta pikkumarketista tilattiin keitetty lobsteri (hummeri) iltapäiväksi. Tucon uunissa siitä viimeisteltiin juustokuorrutuksella maistuva ja näyttävä ateria. Valtava, lähes kaksikiloinen äyriäinen maksoi noin 35 euroa!

Jatkoimme ysivitosta pohjoiseen ja Mainen osavaltiossa siirryttiin pienemmälle maisematielle, nro 1. Tie kiemurteli läpi pikku kylien ja ylitti monia rannikon suuria lahtia. Olin aikaisemmin tavannut paakari Joukon herkkubaarissa Leo Laukan ja hänen kanssaan keskustelu johti Leon lausumaan varomattomasti pyynnön vierailla hänen luonaan Mainessa Union -nimisessä kylässä.  Vähän se ihmetystä herätti, kun ”linja-autolla” sinne koukkasimme. Leo osoitti meille hienon leiripaikan aivan talonsa vastapäätä, pienen paikallistien varresta ja tarjosi vielä itse kasvattamiaan puutarhan herkkuja ruokatarpeiksemme.

Rantasauna lämmitettiin ja uitiin tavattoman lämpimässä järvessä. Leo, 82 v. innostui skootteriini ja tahtoi koeajaa sen. Hänellä olisi sellaiselle näppärälle kulkupelille käyttöä paikallisliikenteessä. Erittäin lyhyen koeajon jälkeen hankintainnostus laski nousuakin nopeammin.

Suosituksen mukaan tutustuimme sitten matkalla Ellsworthin edustalla olevaan saareen, jossa on Acadia National Park -kansallispuisto. Puiston korkeimmalta vaaralta oli esteetön, hieno näköala ympäröivään alueeseen. Pikkutukolla kiertelimme päivän tuota saarta ja totesimme sen luonnon kauneuden.

Kanadaan

Kanadan puolelle siirryttiin Calais-nimisestä kaupungista USA:ssa. Rajamuodollisuudet hoituivat suoraan auton ikkunasta. Aseet, alkoholi ja huumeet kyseltiin, passiin merkittiin leima ja päivämääräksi laitettiin syyskuun loppu, johon mennessä viimeistään oli poistuttava Kanadan alueelta.

Kanada on kalliimpi maa kuin USA. Polttoaine on noin 25 % kalliimpaa. Kanukkien alkoholiostosmatkan täytyy kestää vähintään kaksi yötä, jonka jälkeen on lupa tuoda litra viiniä ja väkeviä! Omat viini- ja olutvarastomme riittivät koko ajaksi, joten hintavertailu jäi tekemättä.

Kaunis ja kumpuileva Maine muuttui vähitellen vielä suurimuotoisemmaksi matkatessamme kohden Nova Scotian niemeä. Moottoritieltä näki kymmeniä kilometrejä maisemia, kun ylitimme noita suuria mäkiä.

Halifaxissa vierailimme laivamuseossa ja kävimme valaiden katseluristeilyllä. Näimme muutaman delfiinin ja kaksi isoa hyljettä, mutta valaat jäivät yllättäen näkemättä. Halifax on todellinen merikaupunki ja lähtihän sieltä monia laivasaattueita toisen maailmansodan aikana Eurooppaan tuoden erilaisia tarvikkeita. Turistien oleskelualue kierteli rannan tuntumassa, jossa oli monenlaisia pyydyksiä matkailijoita varten. Jälleen pikkutukolla oli helppo tulla leirialueelta 10 km:n päästä ja parkkeerata Harley Davidsonien väliin, perä oikeaoppisesti jalkakäytävälle päin.  

Halifaxista noin 50 km kaakkoon on turistirysä, pikkuinen idyllinen kylä, nimeltään Peggys Cove. Linja-autolasteittain sinne oli kuskattu turisteja usvaisen luonnon kauneutta ihailemaan.

Lobstereita täällä myydään joka paikassa ja ilmeisesti ne pyydyksien määrästä päätellen ovatkin merkittävä tulonlähde rannikon asukkaille. Tankkasin kerran Tucon ja vieressä oli tankkaamassa pikkuinen lava-auto, joka varmaan kuului kalastajalle. Lavalla lojui kalojen raatoja ja suolia läjittäin, ilmeisesti lobsterisyöttejä. Haju oli kamala.

Eetun saarelle

Paluumatkalla Nova Scotialta teimme matkan prinssi Edwardin saarelle. Eetun saareen johti 13 km pitkä siltakolossi. Saari on kumpuileva ja kaunis, ja näytti olevan perunan kasvatusaluetta. Rannikko-alueen tiet halkovat useita lahtia ja ylittävät jokia. Siltarakenteet ovat ties minkälaisia, niitattuja vanhoja rumiluksia tai myös sirompia, nykyaikaisia. Korkeilta silloilta avautuu usein kauniita näköaloja viereisiin kyliin.

Ajoimme Pohjois-Humberlandin poikki todellista korpimaisemaa pitkin. Kapea ja osin hyvinkin huonopintainen asvalttitie (108) kulki 150 km asumattoman metsäerämaan läpi. Näkymät olivat osin huikaisevat. Nuo metsät ovat tavattoman rehevät ja tiheät. En usko, että niistä metsätaloudelle on paljonkaan hyötyä, sillä sellaista läpi pääsemätöntä risukkoa ne ovat. Katepillari on ainut metsäkone, joka tuohon viidakkoon sopii. Ainoastaan kaksi hirveä nähtiin tuon pätkän aikana seisomassa erämaalammessa.
Loppumatka Quebecin vuonolle huristeltiin pääteitä, mutta rannan läheisyydessä seurailtiin kiemurtelevaa maisematietä 132.

Ajelu ranskalaisessa Quebecissä oli leppoisaa. Liikennemerkitkin oli kai tarkoitettu ainoastaan heille itselleen, koska niiden teksteistä ei mitään ymmärtänyt. Hiukan loitommalla, jopa Amerikan puolella oli opasteet sekä englanniksi ja ranskaksi. Jopa etäisyyksiä oli Amerikassa lähellä rajaa annettu tietysti maileina, mutta usein myös kilometreinä!

Ilmeisesti quebeckiläiset puhuvat leirintäalueellakin aivan tahallaan ranskaa. Kostoksi naapureille mekin keskenämme puhuimme vaan suomea, joten tuskin ymmärsivät.
No ihan kelposakkiahan he ovat. Yksikin naapureista näytti kohteliaasti sormillaan paljonko kello oli, kun minulla kello oli vielä Nova Scotian ajassa ja selvisi, että nyt on jo aika muuttunut.

Quebeck on kaunis kaupunki. Osa kaupungista on jyrkällä rinteellä, josta on hienot näköalat ympäristöön. Suuret sillat ylittävät vesitien, jota myöten laivat pääsevät suurille järville.

Ilmat suosivat meitä koko ajan ja Quebecin hienot kävelykadut olivat vieläkin täynnä turisteja. Merkittävä ero etelävaltoihin, että tummia ihmisiä on todella vähän.
Muutenkin meininki alueella on paljon eurooppalaisempi kuin eteläisessä mahtimaassa. Ravintolat terasseineen olivat levittäytyneet kävelykaduille ja kaikenlaiset katusoittajat  loivat osaltaan viihtyisän ilmapiirin alueelle.

Takaisin maalle

Kaupungin hulinan jälkeen palattiin taas maaseudulle. Lähes jokaisessa leirissä kanukit polttavat avotulia iltaisin. Niinpä mekin ostimme kaupustelijalta klapit ja niiden loisteessa istuimme iltaa. Naapurin pappa näkyi pienivän klapinsa ja minusta näytti kirveen malli vähän tutulta. Kävin tarkastamassa ja varressahan luki Fiskars!! Kun homman osaa, kaikki on mahdollista. Pandan lakritsia ostettiin yhtenä päivänä huoltikselta. Paperissa luki mm. Vaajakoski.

Mukava tapahtuma sattui pari iltaa sitten, kun kuuntelimme nettiradiosta Suomen yöradiota. Meillä täällä alkoi tummua ilta, kun Suomessa oli jo aamuyö pitkällä. Toimittaja siinä toisteli aika ajoin nettiosoitettaan, johon voi toiveita musiikista laittaa. Kirjoitin muutaman sanan tervehdyksen ja toiveen karavaanareilta ”Quebecin liepeiltä”.  Juuri oli alkanut soida Junnun ”Panaman Konsuli”, kun tarkensin vielä ennen lähettämistä toiveeni, että voisiko Panaman Konsulin jälkeen soittaa…? Junnun kappaleen tauottua toimittaja luki välittömästi viestini ja laittoi soimaan toivomani Queensien ”Poheemien rapsoodin”. Niin nopeaa on turistienkin käytössä oleva tekniikka nykyään!

Seuraavaksi saavuttiin Ontarion puolelle ja leiri pystytettiin Trentonin kaupungin lähistölle Ontariojärven rannalle. Ensimmäinen sadepäiväkin osui matkallemme täällä. Hollantilainen pariskunta piti täällä leirintäaluetta, jolla järven rannalla vietettiin kaksi yötä. Nautittiin kanavien ympäröimästä reitistä kääntösiltoineen ja tuoreista salaateista.
Vanha sateenpitomenetelmä, sukankudonta sai Helena-mummonkin kutomaan lapsenlapselle niin ihanaa vaaleanpunaista sukkaa. Retken suunnistuksesta vastaavalle jäi tällöin hyvää joutoaikaa paneutua GPS-navigaattorin saloihin.

Kepsistä hyvä kaveri

Tällaisella ”bussilla” liikkuessa osoittautui kepsi tosi hyväksi kaveriksi. Kun syötin sille tiedot mm. auton korkeudesta (12 jalkaa ja 10 tuumaa), reititti se matkan sen mukaisesti! Painorajoitetuista silloista se ei tuntunut kuitenkaan tietävän mitään, koska kerran palattiin vajaat 10 km 5 tonnin sillan vuoksi. Auto painaa 17 tonnia !
Erikoinen tapa täällä on, että liikennemerkeissä näytetään muun muassa kylien asukasmäärä. Suomessa monissa paikoissa sama vaatisi tietysti väestölaskennasta suoran tietokoneyhteyden näyttötauluun muuttotappiokunnissa. Sakkomaksutkin on täällä määrätty etukäteen ainoastaan rikoksen suuruudesta määräytyen ja ne näytetään liikennemerkeissä.

Toronto on Kanadan suurin kaupunki. Asukkaita siellä on 2,5 miljoonaa ja ympäristö huomioiden, 4,5 miljoonaa. Ohikulkutiellä Hwy 401 oli parhaimmillaan 9 kaistaa samaan suuntaan!

Takseissa kiinnittyi huomio takana olevaan keltaiseen lisävaloon, jossa oli vieressä teksti: ”jos vilkkuu, soita 911”. Eli jos joku taksi on pulassa, kuski ilmeisesti jostain napista voi sytyttää tuon merkkivalon viestiksi ulkopuolisille, ettei kaikki ole kunnossa. Kävimme katselemassa Toronto Towerissa näköaloja.  350 metrin korkeudesta kaupunki avautui hienosti. Jälleen kerran tuolla kaupunkikiertoajelulla tuli todettua, kuinka kätevä pikkuinen skootteri on ahtaissa keskustoissa.

Vierailimme myös 52 vuotta sitten Ylämaalta lähteneen, tuttavani Seppo ”Savu” Junnolan kotona. Seppo hoitaa lähitalojen kalan savustuksen.
Helena lähti kotimatkalle Torontosta. Lensi ensin New Yorkiin ja sieltä Oslon kautta Helsinkiin.

Nyt on matkaa taitettu kuukaudessa noin 6 500 km ja minä Tucon kanssa kahden jatkamme Detroitin kautta USA:aan ja siellä tavoitteena lokakuun lopussa Arizona, jonne matkaa on vielä yli 4 000 km.

Tucco Tour, osa 2

Etsintää

Nyt kun Muru on palannut kotiin ja töihin, on aikaa kulunut astianpesuaineiden yms. etsinnässä. Lautasetkaan eivät enää ole valmiina pöydässä ruokailun alkaessa! Niin ne ajat muuttuvat.

Heiskasen Pekan Floridasta lähettämät ruisleivät saapuivat ja nyt nuo energiapaketit nukkuvat rauhallisesti Tucon pakastimessa. Lämpötila illan hämärtyessä 25, pieni puro vieressä solisee kauniisti ja luo lämpimään iltaan  tunnelmaa. Joku koiran kusettaja pysähtyy taas ihailemaan skootteritelinettä, ja ihmetys kasvaa, kun kerron ukolle, että tein sen itse. Koira ei reagoi lainkaan.

Viereiselle lammelle laskeutui useita suuria lintuja, jotka minäkin pystyn tunnistamaan. Todennäköisesti kanadanhanhia. Ilta tummuu ja lorotan sytytysnestettä nuotiooni. Jätän tuon litkun imeytymään lahoihin puihin ja keitän kaksi kupillista kahvia, jotka aion nauttia illan aikana irlantilaiseen tapaan nuotion loisteessa. Pitkänokkasytkärillä laitan nuotion roihuamaan. Kerran partiossa opitut taidot eivät taaskaan pettäneet, nyt kuitenkin hitaan polttonesteen avulla. Sen sijaan spraypullossa oleva kermavaahto petti täysin kesken ensimmäisen irkkukahvin. Tyhjä on tyhjä. Alimmaisen laatikon hyllyltä osui käteeni onneksi aitoa ranskalaista brändiä, jonka avulla onnistuinkin siirtymään nautinnoissa nyt kanaalin mantereen puolelle.

Viimeisten klapien palaessa saapui nuotiolle leirintäalueen hoitaja kanssani iltaa istumaan. Kaljat juotuamme olikin aika mennä jo nukkumaan. Seuraavana päivänä tuo sama mies toi taas sylillisen noita polttopuita ja sanoi: ”Free for you”!  Eli parin taalan sijoituksella sain kympin halot nyt ilmaiseksi! Pyysin ukkoa taas tänä iltana käväisemään, mutta ei häntä kuitenkaan enää kuulunut.

Harmittava kokemus oli rajan ylitys takaisin USA:n puolelle. Siinä pihalla olevat nuoret raja/tullivalvojat käsittelivät turistia aivan kuin vihollista. Äänen painot oli selkeät. Minutkin monien muiden tapaan määrättiin toiseen tarkastukseen sivupihalle. Siellä minut ohjattiin sisälle jonottamaan lisätutkimuksia. Osalleni osui vanhempi tutkija, joka erittäin asiallisesti kirjasi tähänastisen kulkemiseni ja suunnitelmani täältä eteenpäin ja totesi kaiken olevan kunnossa. Joku nuuskija oli käynyt sillä aikaa ratsaamassa auton ja mm. savukalapaketteja oli auottu. Rajan ylitys näin kesti lähes kolme tuntia.

Täydellinen vastakohta oli vastaanotto Simosen Heikin kotona, Michiganissa. Siellä sai nauttia pohjoiskarjalaisesta vieraanvaraisuudesta. Heikki perheineen on ollut Amerikassa rekkayrittäjänä jo 17 vuotta. Paikalla oli myös Heikin kuljettaja, alias Ricky Ruuhkakivi ja Heikin sukulaisia Suomesta. Ricky pitää nettiblogia  rekka-auton liikkeistä Amerikassa. Tuo blogi löytyy esim. usasuomeksi.com -sivujen kautta. Sain heiltä erittäin hyviä vinkkejä tulevan reittini varrella kohden Arizonaa.

Jotain vialla

Hyvästelin isäntäni ja Joensuun turistit ja jatkoin kohti länttä. Jo tunnin ajon jälkeen koelautaan syttyi keltainen valo, CHECK ENGINE. Kun pysäkillä en mitään outoa löytänyt, jatkoin edelleen. Myöhemmin minulle kerrottiin, että seuraavassa vaiheessa syttyy punainen valo ja se sammuttaa automaattisesti moottorin. Se keltainen valo kuitenkin tuijotti minua herkeämättä ja vetosi koneteknikon herkkiin tunteisiin. Niinpä käänsin Heikiltä saamieni puhelinohjeiden mukaisesti erään rekkahuollon pihaan. Sieltä minut neuvottiin vielä jatkamaan 30 mailia erikoiskorjaamolle. Oli perjantai-ilta ja koska tarvittavaa varaosaa ei ollut, niin Tucco jäi korjaamohalliin seuraavaan tiistaihin saakka. Maanantai on paikallinen vappu ja vapaapäivä.

Simosen Juha kävi minut hakemassa takaisin lähtöpaikkaan 150 mailin päästä. Viikonloppua vietettiin mm. käymällä Detroitissa Henry Fordin museossa. Siellä oli esillä monen kirjavaa kulkuneuvoa, lentokoneista juniin. Oli siellä muutama Fordikin joukossa. Yksi JFK:n virka-autoistakin oli esillä paksuine laseineen. Käytiin myös paikallisessa suuressa Koukku ja Koho -urheiluliikkeessä. Erityisesti jäi mieleeni valtava aseiden tarjonta, mutta oli siellä myös kaikenlaista muuta erähenkistä tarviketta.
Vanhassa myllymuseossa myös vierailtiin. Siinä oli vesiputous, joka valjastettiin 1820-luvulla sahan käyttövoimaksi. Museon uumenista löytyi hieno, sähkökäyttöinen pesukone!

Paluumatkan Tucolle tein Greyhound-bussifirman kyydillä. Ann Arborin kaupungissa bussiterminaali oli pahainen pysäkki kadun reunassa. Se kuvastaa hyvin joukkoliikenteen asemaa tässä maassa. Täällä USA:ssa oma auto on täysin pakollinen. Jos sen ajatuksen on ymmärtänyt, on jo aika pitkällä sopeutumisessa amerikkalaiseen yhteiskuntaan!
Varaosa, pakokaasujen lämpötila-anturi oli asennettu paikalleen ja Tucco oli valmiina jatkamaan. Tuon anturin kautta järjestelmä saa tietoa mm. pakokaasujen puhdistamista varten. Osan ja työn maksoi Cummins. Kun käytin Tucon vielä rekkapesulassa, niin ulkokuorikin näytti nyt yhtä puhtaalta kuin pakokaasut.

Länttä kohti

Jatkoin I-80 -tietä länteen ja kävin tutustumassa maailman suurimpaan rekkaparkkiin, Iowa 80:een. Pihaan mahtuu kuulemma 800 rekkaa. Isoja tarvikemyymälöitä sekä Amerikan perinneruokapaikkoja oli alueella useita vierekkäin. Oli siinä pihapiirissä myös rekkamuseo, jossa esittäytyi läpileikkaus USA:n rekkakalustosta. Vanhin esillä ollut oli täyttänyt juuri 100 vuotta!

Maisemat matkalla Michiganin, Iowan ja Missourin läpi tänne Keskilänteen ovat  aika yksitoikkoiset. Pitkiä suoria kumpuilevassa maastossa viljelysten keskellä. Rekkamiehet, Heikin ja Rickyn, tapasin jälleen ja nyt yhteisellä aamiaisella, täällä Tucossa, Iowassa.  Olivat menossa Nebraskaan viemään kupariputkia.

Kävin tutustumassa John Waynen syntymäkotiin sateisessa Wintersetissä.
Seuraavaksi yöksi parkkasin pieneen rekkaparkkiin I-35:n varrelle. Myöhemmin illalla aivan viereeni tuli iso rekka.  Pimeässä yössä alkoi kuulua kummallisia ääniä. Kun kurkistelin verhojen raoista, huomasin pihavalojen himmeydessä, että possukuormahan se siinä. Töpselineniä näkyi reikäisen alumiiniseinän takaa sieltä täältä. Oman makuukämppäni kohdalla asui ilmeisesti joku suurempi yksilö. Olisiko se aavistanut reissun tarkoituksen, kun se rymisteli seiniä ja vinkui kuin sika suurena. Ei sitä röhkettä voinut kuunnella ja oli pakko siirtää Tucco hiukan kauemmaksi.

Missouri-joen rannalla, aivan Kansas Cityn keskustan tuntumassa, parkkasin Tucon pelikasinon suurelle parkkialueelle. Pelivimman kiusaamille sieltä löytyy varmasti kullekin automaatti, johon voi rahansa tunkea. Minulle riitti yläterassin puhvettiravintola, jossa kympillä sai loistavan aterian sekä erinomaisen ähkyn.

Pysähdyin Winchitan kaupunkiin, josta otin viikon leirin aivan Arkansas-joen varrelta. Pikku-Tucco alkoi vuorostaan yskiä ja jouduinkin turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Picupin lavalla saimme paluukyydin kaupungilta takaisin leiriin. Hartikan Joppe oli jo pari viikkoa sitten kaivanut netistä Yamaha-Zuma -keskustelupalstan, jossa mm. polttoainepumpun huonosta toiminnasta varoitettiin. No minä pääsin sillä lähes 1500 mailia, kunnes se petti. Tosin seuraavana päivänä ruuvarikoputuksen jälkeen se taas toimi, mutta epävarmuutensa vuoksi, sille etsitään nyt miehissä korjaamoa.

Puikkoihin lentomuseossa

Parin mailin päässä leiristäni on Kansasin lentomuseo. Kaivoin Tucon mahasta fillarin, jolla sinne suttasin, ja kysyin matkalla neuvoa yhdeltä kundilta.  Kysyin: ”Missä on avieisön museo.” Ei se saakelin äijä tiennyt, vaikka varmaan olin jo lähellä. Kirjoitin sen saman paperille: ”Ooh, evieisön museo”. On se masentavaa huomata, kuinka kaukana on ymmärrettävän kielitaidon saavuttaminen näistä omista lähtökohdistani. Eivät sitä kyllä osanneet opettaa Joutsenon opettajatkaan, mutta eivät jatko-opinnot Lake Wordin instituutissakaan ole ihmeitä tehneet.

B-52-pommari oli museon ulkoalueella itseoikeutetusti paraatipaikalla ja paljon muuta lentoantiikkia, sisällä ja ulkona. Kokeilin lentosimulaattoria, vaikka en ennen ollut mitään sellaista tietokonepeliä tai muuta vastaavaa harrastanut. Jostain hurjista elokuvista tuttu tilanne oli nyt esillä. Neliömetrin kokoisen kuvaruudun oikeassa alareunassa luki, aloita lento. Molemmille käsille siinä oli hurjan muotoiset kahvat, joita räpelsin, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten huomasin pöydällä hiiren, jolla homma lähti heti käyntiin. Siinä se kone kävi tyhjäkäyntiä ja kuvaruudusta näkyi taivasta ja pikkuisen alareunoista maata. Keksin lopulta vetää (vai työntää?) vasemmanpuoleisesta kahvasta ja moottorin kierrokset nousivat. Nostin ne hallitusti mittarin vihreän alueen yläreunaan ja vauhti tuntui jo housun lahkeissa. Oikeanpuoleisessa kahvassa oli vaikka mitä nappeja, mutta kun siitä vedin, niin kone nousi ilmaan, ilmeisesti ennen kiitotien loppua. Nousin noin tuhanteen jalkaan mittarin mukaan ja aloitin vaakalennon. Sauvaa sivulle viemällä kone näytti kaartavan. Kallistui ainakin. Aikani siinä ajelin Kansasin nummilla ja lopulta ohikulkevalta, henkilökuntaan kuuluvalta kysyin, mitenkähän tämän saisi takaisin maahan. Ukko lenteli vähän aikaa ja näytti minulle kiitotien paikan, jota sivusta nyt lähestyttiin. Minun piti ohjata sitten kone finaaliin, ja saakelin puuthan siinä loppukaarroksen aikana olivat kasvaneet niin pitkiksi, että romua tuli.

Äijä tiesi Suomesta mm. Sibeliuksen, jonka Finlandiaa hän hyräilikin tunnettavasti. Sitähän soitetaan kaikkien tuhojen päätteeksi, joten se sopi tähänkin mainiosti.
Nyt sataa rakeita ja salamoi. Päivälämpötila oli ollut kuitenkin lähes +30 C. Puoli tuntia ennen sateen alkamista leirintäalueen pomo kävi varoittamassa suurista rakeista, joten täälläkin osataan ennustaa. Antoi vielä jotain ohjeita rajuilman varalta? Työnsin mopon rottelon Tucon seinän viereen.

Viikko vierähti Wichitan leirissä. Kävin yhtenä iltana kuuntelemassa lehmipoikien musiikkiesitystä. Olivat kiertäneet ympäri maailmaa sanomaansa levittämässä ja kyllä esitys olikin tosi ammattilaisten tekemä. Stemmalaulukin soi niin kuin Matilla ja Tepolla.
Matkalla Dodge Cityyn näkyi valtavia nautalaumoja aitauksissaan ja varmaan sata rekkaa oli pakastekärreineen jonottamassa lastia teurastamon pihalla. Tuoksukin tuolla taipaleella oli lehmäinen, eikä kärpäsistä ollut puutetta oven avauksen jälkeen. Preerialla puhalsi hirmuinen tuuli etelästä. Piikkipensaita ja kaikkea rojua, mitä tuuli sai irti, kiiruhti kohti pohjoista, ja Tucon yksi jousirullavoimainen aurinkokatoskin oli ajaessa sen verran purkautunut, että korjaamolle on taas asiaa. Tietöiden liikenneohjus hoidettiin paikoin etuauton avulla suurinta varovaisuutta noudattaen amerikkalaiseen tyyliin.

Vuorille

Kävin junamatkalla Coloradossa, Pikes Peak -vuorella, joka on yli 4,5 km korkea. Viereinen kaupunki, Colorado Spring taitaa olla tuttu meille suomalaisillekin hiihtokilpailuista. Sveitsissä aikanaan valmistettu ratasjuna lönkytteli 8,5 mailin matkan vuorelle noin tunnissa. Raiteet olivat kyllä huonomassa kunnossa kuin Konnunsuon rata aikanaan sitä purettaessa!

Leiripaikkani, Manitou Springs, vuoren juurella, oli ensimmäinen Amerikassa tielleni osunut ihmisen kokoinen ja muotoinen kaupunki. Siinä pääkatu kiemurteli kapeana läpi kylän, ja kadun molemmin puolin olivat jalkakäytävät ja välittömästi niiden jälkeen alkoivat ilmeikkäät rakennukset. Jos huolimattomasti luonnehtisi, voisi siinä olla vaikutteita jostain Keski-Euroopasta. Poissa olivat pitkät rivit Amerikan perinneruokaloita throught drive -väylineen! Pubissakin oli molempina iltoina aito meininki ja ne olivat täynnä amerikkalaisia! Aamulla jatkoin 75 mailia pohjoiseen, Denveriin, jossa oli varattuna aika pikku-Tucon bensapumppuremonttiin.

Pienen väistely-yrityksen jälkeen bensapumpun ja sen vaihdon kustannukset maksoikin Yamaha. Olinhan etukäteen ladannut melkoisen tietopaketin asiaani puolustamaan. Netistä löytyneiden kymmenien kollegoiden kohtalon avulla puolustelin kantaani.
Jatkoin kohti Kalliovuoria  I-70:tä pitkin länteen. Kun suuri moottoritie, joki ja rautatie yritetään saada sopimaan samaan kanjoniin, on moottoritien välillä mentävä kahdessa tasossa!

Suurten alamäkien varsilla oli kaaharirekoille ja niille, jotka ovat jarrunsa polttaneet, stoppareita hiekkaisine vastamäkineen. Ne pysäyttävät varmasti viallisen ajoneuvon ja ehtivät varmaan jarrut jäähtyä, ennen kuin ajoneuvo on kaivettu taas takaisin tielle pehmeästä hiekasta.

Valtaisat ovat luonnon ja ihmisten rakentamien rakenteiden mittasuhteet täällä vuoristossa. Hiihtokeskuksia oli useita, jotka nyt kuitenkin vielä odottivat lumien tuloa vuorten alemmillekin rinteille. Parkkasin erään hiihtokeskuksen kauimmaisen parkkipaikan reunaan iltahämärissä ja sainkin rauhassa nukuttua siinä yöni, joka oli tosi kylmä. Aamulla en voinut peittää vahingoniloani, kun alueen toisessa reunassa nuori mies raappasi ikkunoista jäätä 70-luvun kuplavolkkarista. Liikkeelle hän läksi avoimesta sivuikkunasta suunnistaen. Siis ei mahtava Amerikkakaan ole välttynyt tuolta ”aatun kostolta”.

Jätin huikean osuuden I-70:llä Glenwood Springsissä ja läksin etsimään vuoristoa pienemmiltä teiltä. Onnistuin täydellisesti. Tie 133 antoi jo ensimakua ruskan ja vuoriston väreistä ja huippuunsa se kohosi tiellä 92, Crafordista etelään. BMW-moottoripyörämerkki piti kokoontumistaan Hotchkissin kaupungissa ja nyt koko lössi näytti olevan nauttimassa ysikakkosen kiemuroista.

Poikkesin Black Canyonin luonnon puistossa ja parempiakin kuvia olisin varmaan rotkosta saanut, jos olisin uskaltanut mennä aivan reunalle, jota pikkuinen suojakaide ainoastaan vartioi.

Montrosen kaupungissa vaihdettiin Tucon dieselgeneraattoriin öljyt. Sitä varmaan joudun pyörittämään paljon tulevilla erämaaosuuksilla ilmastoinnin ja muunkin sähkön saannin vuoksi. Kaupungissa kohtasin sunnuntaina navajointiaanien myyjäiset ja tanssiesitykset. Inkkarit olivat pukeutuneet loisteliaan koristeellisiin ja värikkäisiin kansallispukuihinsa.
Matkareitti kulki ylätasangoilla käyden välillä yli 10 000 jalassa (yli 3 km) ja alimmillaankin noin 5000:ssa, jolloin päivälämpötilat hipoivat  +30 C astetta, mutta yöksi putosivat jopa +6 C asteeseen.

Kuljin edelleen etelään, 550, 62 ja 145 -teitä pitkin. Tiet olivat kaksikaistaisia asfalttiteitä, joilta vielä olisi päässyt syvemmälle sorateitä pitkin. Niitä kuitenkin pyrin välttämään. Cortezin kaupungista tein nyt jo luotettavalla pikku-Tucolla 50 mailin päiväretken Mesa Verden luonnonpuistoon.

Arizona ja punaiset kummut

Siirryin Arizonan puolelle Four Cornersin kautta, jossa neljän osavaltion, Coloradon, New Mexicon, Arizonan ja Utahin rajat kohtaavat. Olin jo vuonna 2002 käynyt tuossa turhasessa turistirysässä ja nyt tuon pisteen ympäristö oli täysin uudistettu. Silloin sai seisoessaan tuossa risteyksessä itse kuvattua kaikkien noiden osavaltioiden nimet. Nyt ne oli hajotettu niin suurelle alueelle, että oli vaikea niitä saada mahtumaan edes samaan kuvaan. Navajot sielläkin kauppasivat käsitöitään.

Tietä 191 etelään matkatessani Arizona esittäytyi punaisten kumpujen värittämänä tasankona, joka kuitenkin vähitellen löysi jo tutun vuoristoisen ilmeensä, joita osin peittivät tuuheat havumetsät ja pensaat. Näitä maisemia olin jo 50 vuotta sitten ihaillut Tex Willeristä. Poikkesin myös katsomassa apassien ja valkonaamojen rinnakkaiselon yhtä muistopaikkaa 1800-luvun lopussa, Fort Apachessa.

Vuoristojarru on täysin välttämätön painavissa ajoneuvoissa noissa maastoissa. Kun alamäki on jopa 10 mailia pitkä, normaalien jarrujen lämpötila nousisi niin korkeaksi, että jarrujen teho häviäisi kokonaan. Vuoristojarruksikin nimetty laite on esim. pakokaasujarru, niin kuin se Tucossa on. Se siis tukkii tai ainakin kovasti kuristaa pakokaasujen ulospääsyä moottorista, jolloin moottorijarrutus on niin tehokas, että se estää vauhdin karkaamisen liian suureksi. Tietysti käytetyllä vaihteella on myös tuolloin suuri vaikutus nopeuteen ja sen hillitsemiseen tuon järjestelmän avulla.

Nyt olen jo kaakkoisessa Arizonassa, Saffordin kaupungissa tekemässä jatkosuunnitelmia käytettävästä reitistä. Kävin illalla syömässä kaupungilla, ja kahdessa ensimmäisessä, oikein ruokapaikan näköisessä ravintolassa, sain oluttarjoilukysymykseeni kieltävän vastauksen. Kolmannesta jo sai.

On se hiukan huvittavaa, kuinka vaaralliseksi aineeksi tuo kalja on täällä monissa paikoissa luokiteltu? No näkeehän sen minustakin, kuinka riippuvaiseksi siitä olen näköjään tullut. Vai ei kelpaa Cokis.
Seuraava määränpääni, Tombstone, on ennakkotietojen mukaan ”vanha lännen kaupunki” saluunoineen yms. Ainakin John Waynen aikoihin noissa paikoissa tarjoiltiin vaikka mitä.

Kyllä ruoka ja kalja kuuluivat Tombstonen saluunan tarjontaan. Muut huvitukset, kuten saluunatappelut, tarjottiin maksua vastaan sitä varten rakennetussa ”kesäteatterissa”, sivukadulla. Siinä esityksessä sama mies ammuttiin ainakin viidesti eri syistä sen puolituntisen aikana, kun tuota huvittelua kesti. Suomen kesäteattereissa eivät esiintyjät ainakaan vielä ryntää ulosmenotielle esityksen loputtua tippiä vahtaamaan.
Kyllä siellä saluunassakin kävi yksi räyhääjä ja yritti ampua ”pianistin”, joka kuitenkin nykyään näyttää soittavan turisteille saksofonia ja kitaraa rytmikoneidensa säestyksellä. Roteva tarjoilijanainen roikotti kuitenkin tuon juopon räyhääjäressukan korvasta takaisin kadulle.

Kaupungin kadulla liikkui ympäristönsä mukaisesti pukeutuneita ”lännen asukkeja”. Hauturi kokomustissaan ja muutama lehmipoika hevosineen ja myös postivaunuineen saivat turistien kameroiden varauksettoman huomion osakseen. Maan vetovoimaakin uhmaava, kureliiveillä huippuunsa nostatettu tunnelma näytti olevan muodissa kylän leideillä.

Jos oikein ymmärsin, niin tuo turistirysä oli toiseksi vetävin pyydys Arizonassa Grand Canyonin jälkeen. Kylän kauppiaat yrittivät vielä kaikenlaisella rihkamalla houkutella viimeisetkin taalat pois turistien taskuista. Paluumatkalla Tucsoniin mentiin tarkastuspisteen läpi, jossa yritetään estää laittomien maahan tulijoiden eteneminen täällä lähellä Mexicon rajaa. Phoenixin kaupungissa tapasin täällä vakituiseen asuvan Kivisen pariskunnan, Tiinan ja Jarmon. Sain taas tankattua heiltä paljon paikallistietoa eteläisestä Arizonasta.

Yuma, karavaanareiden kaupunki

Saavuin määränpäähäni Yumaan jo hyvissä ajoin. Olin ensin pari yötä kaupungin keskustan lähellä rv-parkissa, josta käsin etsin sitten sopivan paikan kolmelle viimeiselle viikolle. Yuman esitelehtisessä on listattuna 36 rv-parkkia eivätkä läheskään kaikki ole edes päässeet tuohon listaan mukaan. Tämä on todellista karavaanareiden asuinaluetta. Tänne rientävät sadat (vaiko tuhannet tai sadat tuhannet?) pohjoisen asukkaat viettämään talveaan.

Naapurissani oli mm. eläkeläispariskunta, joka jo vuosia sitten on luopunut kiinteästä asumuksestaan. He viettävät nyt kuusi kuukautta ensin täällä ja jatkavat sitten taas johonkin. Heidän lapsensa ovat levittäytyneet ympäri Amerikkaa, joten näin he myös helposti tapaavat jälkeläisiään.

Kävin sunnuntaina pikku-Tucolla Kaliforniassa. Siihen riittää viiden minuutin ajo yli Colorado-joen. Pistäydyin samalla vajaan 10 mailin päässä rajanylityspaikalla Mexicoon, jonne en kuitenkaan mennyt. USA:n puolella on suuri parkkipaikka, josta ihmiset kävelevät yli rajan, Los Algodonesin  kaupunkiin. On kuulemma suosittua käydä mm. hoidattamassa hampaita rajan takana. Tasokkaat hoidot siellä ovat huomattavasti halvemmat kuin rajan pohjoispuolella. 

Huoltohommia

Muuten vietän nyt aikaani Tuccoja huoltaen ja valmistellen niiden varastointia johonkin paikalliseen varastoyritykseen. Taivasalla, aidatussa ja turvallisessa varastossa maksu on n. 30 taalaa kuukaudessa.  Valinnan varaa ja kapasiteettia tuntuu nyt olevan.
Yuma on matalista rakennuksista rakennettu pieni kaupunki, kuuman ja kuivan erämaan reunalla. Joukossa on hökkelialueita, mutta myös paljon kauniita rakennuksia viheralueineen palmupuiden katveessa.

Alueen mahtavilla viljelyksillä on laaja kastelukanavajärjestelmä, joka tankkaa itsensä Colorado-joesta. Täällä viljellään kaikenlaisia salaatteja, meloneita, puuvillaa ja monia etelänhedelmiä.

Joessa näyttää nyt vesi olevan aika vähissä, mutta valokuvien perusteella tulva-aikana joki kasvaa moninkertaiseksi. Espanjan kieli kuuluu olevan yleisesti käytössä, koska noin puolet asukkaista on Meksikosta lähtöisin. Kaupunki on kuuluisa mm. vankilastaan, joka perustettiin tänne vuonna 1876 ja jo 33 vuoden jälkeen suljettiin tilanahtauden ja kalliin ylläpitonsa vuoksi.

Karu luonto luo puitteet monille rakenteille ja niinpä kaupungin yksi kävelypuistokin on vailla enempää vehreyttä. Siinä hiekkamontun pohjalle on aseteltu kauniisti kiemurteleva betonilaattapolku reippaan kävelyretken pohjaksi. Löytyy kaupungista myös lähiöbaari, josta ei tieto leviä.

Mantereen itäosissa ihmiset sanovat tästä länsiosasta, että se on ”rv-friendly”. Todella tämä onkin karavaanareiden suosikkialuetta talvella. Toisin kuin Floridassa täällä on ilmanala erittäin kuiva, mikä takaa mm. hyvän säilyvyyden sähkö- yms. laitteille.
Tucsonin lähellä on valtava aktiivikäytöstä poistettujen lentokoneiden varasto erämaassa. Osa ilmeisesti on romutettavina, mutta osa ilmeisesti ”kaiken varalta, jos tarvitaan”. Sanovat, että täällä ei rauta ruostu.

Nyt päivälämpötilat ovat yli +30 C ja yöllä vähän alle +20 C. Talvikuukausina, tammi-helmikuussa voi yölämpötila painua joskus jopa lähelle nollaa.  Ennätyskylmää on ollut vuonna 1937, (-7 C)  ja kuuminta vuonna 1979  (+51 C). 

Matka jatkuu keväällä

Tucco Tour jatkuu vielä keväällä ja silloin on tarkoitus tehdä koukkaus USA:n luoteisimpaan nurkkaan, Alaskaan ja sieltä palata takaisin loppukesästä Floridaan. Nyt kuitenkin on koko retki noin puolivälissä ja matkaa on taitettu Floridasta alkaen kolmessa kuukaudessa vähän yli 12 000 km.  Pikku-Tuccokin on kierrellyt lähiseutuja samaan aikaan n. 1 500 km.

Mukavia muistoja, huikeita maisemia ja monenmoista nähtävää on tarjonnut tämä retki. Täällä on tilaa ja helppoa sekä turvallista liikkua. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hintataso kaupoissa on selvästi alhaisempi kuin Suomessa. ”Eläkkeen” ostovoimakin on nyt noin 1,4-kertainen jo pelkän valuuttojen kurssieron vuoksi. •