Lopun alkua Pohjois-Koreassa?

Maaseudulla näkyy mennyt maailma

Pohjois-Koreassa vierailee vuosittain vain noin kaksi tuhatta länsimaista turistia. Jokainen maassa vieraileva on jatkuvan valvonnan alaisena, ja heille näytetään vain sitä, mitä pidetään ideologisesti sopivana. Nälästä ei turisteille puhuta. 

Matkareittimme vie junalla Pekingistä Pjongjangiin. Raja-asemalla huomio kiinnittyy pohjoiskorealaisiin, jotka rahtaavat valtavia pahvilaatikoita junaan: ruokatarvikkeita perheelle. Pohjois-Koreasta vain ani harvat pääsevät matkustamaan ulkomaille. Jos loikkaa matkalla, joutuu perhe kärsimään. 

Pohjois-Korean puolella juna etenee verkkaisesti, sillä rata alkaa olla huonossa kunnossa. Radan varrella levittäytyvä huhtikuinen maisema on harmahtavan ruskea, ainoastaan muovien alla kasvatetut riisintaimet ovat vihreitä. Pari ikäloppua traktoria on pellolla kyntämässä, monin paikoin kynnetään härillä. Kylissä ihmiset liikkuvat polkupyörillä. Muutama bussi liikkuu kuoppaisilla teillä. Talot näyttävät kauempaa katsoen siisteiltä. Radanvarressa ei ole roskia. 

Maassa vierailleen kiinalaismiehen arvio Pohjois-Koreasta oli ytimekäs: kuin Kiina kolmekymmentä vuotta sitten. 

Vaikka on sunnuntai, tehdään pelloilla töitä. Kollektiivisessakin maataloudessa on pakko uurastaa silloin kun on toukotöiden aika. 

Kaikki mahdollinen maa on otettu viljelyskäyttöön, jopa pikkukaupungin puistokin on kynnetty pelloksi. Pieniä peltotilkkuja näkyy myös kukkuloiden jyrkillä rinteillä. Ne ovat yksityismaita, sillä nykyään perheet saavat viljellä keittiövihanneksia omilla pikku palstoilla. Omalle palstalle mennään työskentelemään silloin, kun työpäivä osuuskunnan pelloilla päättyy. Pohjois-Koreassa tehdään pitkää päivää. 

Metsiä ei juuri näy, koska metsät ovat rinteiltä hakattu polttopuiksi ja raivattu pelloiksi. Tämä on johtanut siihen, että rankkasateet huuhtovat pellot pois jyrkiltä rinteiltä. Pohjois-Korean satoja verottavat tulvat johtuvat paljolti liiallisista metsien hakkuista. 

Ruoka-apua armeijalle

Joka asemalla näkyy runsaasti sotilaita. Heitä riittää joka paikaan, sillä maassa on 1,2 miljoonan miehen armeija.  Suurin osa ruoka-avusta onkin mennyt jättiarmeijan ruokkimiseen. Yleisimpien arvioiden mukaan Pohjois-Korean puolustusmenot haukkaavat ainakin neljäsosan valtion budjetista. Kim Jong Il on halunnut varmistaa valtansa pitämällä armeijan tyytyväisenä. Näyttää siltä, että valtaa perimässä oleva poika Kim Jong Un haluaa jatkaa samaa linjaa. 

Maan nykyinen ruokakriisi koettelee jo armeijaakin. Jopa niin, että siviilejä on pyydetty lahjoittamaan ruokaa sotilaille. On myös raportteja siitä, että nälkiintyneet sotilaat olisivat suorastaan ryövänneet ruokaa siviileiltä.

Myös maan suppean eliitin ylellisen elämäntavan rahoittaminen on tullut rutiköyhälle maalle kalliiksi. Kimin dynastian tuhlailusta kerrotaan toinen toistaan uskomattomampia tarinoita.

Monet ovat sitä mieltä, että Pohjois-Korean diktatuuria ei tulisi tukea ruoka-apua antamalla. Ajatellaan kyynisesti, että kun katastrofi muodostuu tarpeeksi pahaksi, se johtaa vääjäämättä diktatuurihallinnon sortumiseen. Mutta näin ei käynyt 1990-luvun puolivälissä, ja tuskin kävisi nytkään. Nälkiintyneet eivät kapinoi, he vain pyrkivät säilymään hengissä.

Tähän asti mitään ulkopuolisten seurantaa ruoka-avun perille menosta ei ole hyväksytty. Nyt tämä näyttää olevan muuttumassa. Jatkossa Pohjois-Korea joutunee antamaan YK:n ruokajärjestölle WFP:lle enemmän valtuuksia selvittää, mihin apu menee.

Propagandaa aamusta iltaan

Illan jo pimetessä juna saapuu pääkaupunki Pjongjangiin, ihan ajallaan. Junasta ulos astuttaessa korviin lyö särisevistä kaiuttimista kaikuva isänmaallinen musiikki. Asemalaituri on miltei pimeä. Väki pitkästä junasta tulvii asemalle ja asettuu äänettömästi pitkiin lipuntarkistusjonoihin. Oppaamme vievät meidät jonojen ohi ja astumme meitä odottavaan bussiin.

Pohjois-Korean teillä liikkuu pakettiautoja, joissa on katoilla kovaääniset. Nämä autot parkkeeraavat rakennustyömaiden tai peltojen viereen ja aloittavat iskulauseiden kailottamisen. Aikaisin aamulla kaupungin kaduilla kiertelevät propaganda-autot toimivat herätyskelloina.

Mainosten sijaan kaupungilla ja maaseudulla näkyy punaisin kirjaimin kirjoitettuja iskulauseita, joissa kehotetaan kansaa tekemään entistä kovemmin työtä. Televisiossa näytetään lähes joka ilta isänmaallista henkeä nostattava sotaelokuva.

Pohjois-Korean propagandassa on korostettu 1994 kuolleen Kim Il Sungin kehittämää Juche-aatetta, jonka mukaan maan tulee olla täysin omavarainen ja riippumaton. Aatteen sanomaa tehostetaan lukuisin muistomerkein. Pienimmistäkin kylistä löytyy Kim Il Sungin patsas. Julkisissa rakennuksissa ja jokaisen kodin seinällä tulee olla Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin muotokuvat.  Minkäänlaista uskonnon harjoittamista ei maassa sallita, mutta isän ja pojan ihmeteoista kertovat legendat ovat ottaneet maassa uskonnon paikan. Tunnetuimmassa tarinassa kerrotaan, että Kim Il Sungin syntymän aikaan taivaalle ilmestyi kirkas tähti. Jotain tuttua?

Seurueellemme oli varattu huoneet Yanggagdo-hotellista, jonne turistit yleensä majoitetaan. Hotelli sijaitsee kaupungin läpi virtaavan Taedong-joen saaressa, jonne pääsee vain tarkoin vartioitua siltaa myöten. Omin päin ei hotellista kaupunkiin turisteja päästetä.

Hotellissa on 1001 huonetta ja 47 kerrosta, mutta vain muutama kerros on käytössä. Huoneisiin on kätketty on mikrofonit.

Hotellihuoneen ikkunasta näkyvä öinen kaupunki ei näytä miljoonakaupungilta. Kadut ovat pimeitä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vain tärkeimmät julkiset rakennukset on valaistu. Aamuyöllä niidenkin valaistus himmenee, sillä Pohjois-Korea kärsii kroonisesta energiapulasta. Mutta 170 metriä korkean Juche-tornin huipulla oleva punainen valosoihtu ei sammu koskaan.

Pjongjangissa asuu eliitti

Pohjois-Koreaa hallitaan rautaisella kurilla. Kaikkialla on silmät ja korvat, ihmiset tarkkailevat ja ilmiantavat toisiaan. Jokaiselle asuinalueelle on valittu lähivalvoja, joka raportoi alueensa tapahtumista säännöllisesti valtion turvallisuusviranomaisille. Rikkeistä, esimerkiksi Etelä-Korean radiolähetysten kuuntelemisesta, joutuu keskitysleirille. Suuremmista virheistä teloitetaan. Maan valtava vankileirien saaristo näkyy selkeästi satelliittikuvissa. Leireillä arvioidaan olevan 200  000 vankia pakkotyössä. Kansaa hallitaan pelolla.

Pohjois-Koreassa väestö jaetaan lukuisiin alaluokkiin luotettavuuden mukaan. Pääluokkia ovat lojaalit, neutraalit ja epälojaalit. Luokitteluun vaikuttaa se, miten vanhemmat on luokiteltu. Alakastiin syntyneet säilyvät alakastissa, ja se vaikuttaa heidän opiskelumahdollisuuksiinsa, tulevaan ammattiinsa ja asuinpaikkaansa. Vain kaikkein lojaaleimmiksi luokitellut saavat asua pääkaupungissa.

Aamulla oppaat lähtevät kierrättämään seuruettamme kaupungilla. Mukaan on liittynyt myös kameraryhmä Pohjois-Korean TV:stä.

Pjongjangin kaduilla näyttää olevan todella tyhjää, vaikka kaupungissa pitäisi asua liki kolme miljoonaa asukasta. Lähes kaikki ovat siististi pukeutuneita. On kansallinen juhlapäivä, ja isompia katuja on koristeltu kukkalaittein. Keskikaupungin rauhallista ensivaikutelmaa täydentävät aurinkoinen kevätpäivä ja kukkivat persikkapuut. Puistot on hyvin hoidettu, pensaat ja nurmikot huolellisesti leikattu. Autoja on vähän.

Kaikille ulkomaalaisille pakollinen ohjelmanumero on kukkien laskeminen Kim Il Sungin patsaalle. Pohjois-Korean kansalaisille uskotellaan, että koko muu maailma ihailee Kim Il Sungia. Illalla televisiossa näytetään kuinka seurueemme vei kukat patsaalle. Ulkomaalaiset turistit on tehokkaasti valjastettu virallisen propagandan pelinappuloiksi.

Turistikierros vie monumentilta toiselle. Metrossa ajetaan kahden näyttävän kristallikruunin ja propagandafreskoin koristellun aseman väli.

Katukuvassa yllättävä näky on se, että moni puhuu matkapuhelimeen. Oppaillammekin matkapuhelin on kovassa käytössä, kun he varmistelevat matkan varrella patsaskierroksemme yksityiskohtia. Ulkomaalaiset eivät saa tuoda maahan kännykkää.

Pohjois-Korean 3G-puhelinverkon on rakentanut egyptiläinen Orascom. Matkapuhelimen käyttö on nyt sallittu kaikille kansalaisille, joilla siihen on varaa. Puhelimet ja puhelinmaksut pitää maksaa ulkomaisella valuutalla.

Tuoreimpien arvioiden mukaan maassa on jo 450 000 kännykän käyttäjää. Puheluja valvotaan. Pohjois-Korean kännykkäverkossa voi soittaa vain kotimaan puheluja.

Matkapuhelin pitää rekisteröidä. Salakuljetettujen puhelimien hallussapito on ankarasti rangaistava teko, ja jopa teloituksista on raportoitu. Riskeistä huolimatta rajan pinnassa käytetään salakuljetettuja kiinalaisia puhelimia, joista voi soittaa ulkomaille kiinalaisten operaattoreiden kautta.

Totta vai lavastettua?

Kohde, josta oppaat eivät mainitse sanaakaan, on valtava pyramidin muotoinen keskeneräinen rakennus. Siitä piti tulla 104-kerroksinen jättihotelli, mutta työt pysähtyivät vuonna 1989. Syiksi on uumoiltu rakennusvirheitä ja rahapulaa.

Yli kaksi vuosikymmentä liki 400 metriä korkea rujo betonirakennelma rapistui kaupungin keskustassa. Nyt se on päällystetty teleyhtiö Orascomin rahoituksella, ja on huomattavasti siistimmän näköinen. Mutta tuskin siitä koskaan hotellia tulee - onpahan yksi suuruudenhulluuden muistomerkki kaupungin muiden monumenttien joukossa.

Turistikierrokseemme sisältyi samanlaisia sattumuksia kuin mistä monet muutkin turistit ovat raportoineet. Kävelyreitin varrelle osui hyvin puettu äiti lapsineen, ja he poseerasivat varsin tottuneesti kameralle - yleensä kameraa Pohjois-Koreassa säikytään. Bussi ajoi ”sattumalta” ohi aukeaman, jolla paikallisen nuoriso ”spontaanisti” tanssi Kansanarmeijan perustamispäivän kunniaksi. Bussi pysäytettiin hetkeksi ja seuruettamme kehotettiin liittymään mukaan tanssiin. 

Kierroksen jälkeen oli hämmentynyt olo. Oppaat olivat varsin miellyttäviä ja näyttivät uskovan asiaansa. Mutta ei voinut tietää mikä oli aitoa ja mikä oli etukäteen järjestettyä.  Miksi kaikki tämä vaiva muutaman turistin vuoksi? Toisaalta halutaan vakuutella, että maa on paratiisi, mutta samaan aikaan esitellään avustusjärjestöille orpokotien nälkiintyneitä lapsia. Ehkä tämä paradoksaalinen viestintä kuvaa maan ominaislaatua.  Kansalaisille on olemassa kaksi totuutta: virallinen totuus ja itse koettu todellisuus. Jos nämä ovat ristiriidassa, paras uskoa viralliseen totuuteen.

Päivän antia piti sulatella hotellimme pyörivässä näköalabaarissa 47. kerroksessa. Baaritiskin ääressä istunut indonesialainen liikemies osti kolmelle hoikalle tarjoilijatytölle maitolasilliset. Tytöt ottivat tarjouksen kiitollisina vastaan.

Aamulla matka lentokentälle sujui joutuisasti, ruuhkia ei ollut. Oli arkipäivä, ja sen huomasi bussipysäkkien  pitkistä jonoista.

Air Koryon lento Pekingiin lähti ajallaan. Kone oli vanha Tupolev TU-204. Matkustamon puolella raikui isänmaallinen musiikki sietämättömän kovalla. Lentoemännät keräsivät syömättömät sämpylät huolellisesti talteen.

Nuorissa tulevaisuus?

Turisteille esiteltävistä mahtirakennuksista huolimatta on ilmiselvää, että Korea on konkurssin partaalla.  Eristetyn maan tulot ovat vähäiset, ja infrastruktuurin vaatimat investoinnit ovat jääneet vuosikymmeniä tekemättä.

Maan ehkä tärkein ulkomaanvaluutan tulolähde on ollut aseiden myynti muille kehitysmaille. Myös työvoiman vienti erilaisiin rakennuskohteisiin Venäjällä ja Lähi-idässä on tuonut valtiolle sen kipeästi kaipaamaa ulkomaan valuuttaa. Kotiin palaavilla työläisillä on ollut paljon kerrottavaa ulkomaailmasta. Tämän tietää myös valtion johto, sillä se kielsi kahdensadan Libyaan juuttuneen pohjoiskorealaisen työläisen kotiinpaluun. Jasmiinivallankumouksesta ei Pohjois-Koreassa puhuta.

Lähellä Etelä-Korean rajaa sijaitseva Kaesongin erityistalousalue (KIC) on myös tärkeä valuuttatulojen lähde Pohjois-Korealle. Kun Koreat sopivat alueen perustamisesta kahdeksan vuotta sitten, kaavailtiin siitä rahasampoa, jonka valttina on Etelä-Korean pääoma ja osaaminen yhdistettynä halpaan pohjoiskorealaiseen työvoimaan. Alueen120 eteläkorealaisyhtiöstä valtaosa on tekstiiliyrityksiä, loput enimmäkseen erilaista alihankintateollisuutta.

Kaesongin tehtaissa työskentelee nyt noin 47 000 pohjoiskorealaista. He näkevät omin silmin eteläkorealaisen teollisuuden ylivertaisuuden.

Etelä-Koreaan loikanneet lähettävät pohjoiseen jääneille sukulaisilleen vuosittain rahaa noin 10 miljoonan dollarin arvosta. Raha toimitetaan perille kiinalaisten välittäjien avulla. Avun perille saapuminen varmistetaan välittäjän matkapuhelimella, varmistuspuhelu tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa pikaisesti kuulumisia.

Ulkomaita nähneet vierastyöläiset, Kaesong-työläiset ja rahanvälityspuhelut tuovat Pohjois-Koreaan yhä enemmän tietoa ulkopuolisen maailman oloista ja oman maan ahdingosta.

Vanhoilla ihmisillä on paljon hyviä muistoja Kim Il Sungin ajoista. Aina 1970-luvun alkuun asti asukkaiden elämä Pohjois-Koreassa oli vauraampaa kuin Etelä-Koreassa, nyt elintasoero on monikymmenkertainen etelän hyväksi. Vanhemman väen muistelemina vanhoina hyvinä aikoina ruokaa riitti, kadut olivat valaistuja ja terveydenhuolto toimi.

Nuoriso on nähnyt vain kurjistumisen kierteen. Propagandasta huolimatta Pohjois-Korean nuorilla ei ole enää samanlaista sitoutumista valtioon kuin vanhemmalla polvella. Mutta onko nuorilla uskallusta  nousta barrikadeille? Ja mitä tekee vallan pian perivä alle kolmekymppinen Kim Jong Un, joka on saanut koulutuksensa Sveitsissä? Aikooko hän avata maan talouden Kiinan mallin mukaisesti?

Teksti ja kuvat Pekka Heinonen