Peltoja katselemassa

Suomen pellot olivat juuri vasta kesäiseen kukoistukseensa tulossa, kun lähdimme matkailemaan; me kaksi kuudenkympin paremmalla puolella olevaa. Kirkas vihreä väri oli heinäpelloilla, mutta varmuudella ei voinut sanoa, oliko pelloissa ohraa vai ruista, viljapelloilta ne näyttivät. Osa heinäpelloista oli lähes kasvunsa kasvanutta ja odotti koneen ja miehen tuloa. Aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Tukholman jälkeen peltoja alkoi oikeastaan olla vasta Järnan jälkeen ja ne olivat kutakuinkin samanlaisia kuin Suomessa. Ei niihin juuri edes kiinnittänyt huomiota. Monta kertaa oli tuota E-nelosta vuosien varrella ajettu, joten maisema ei antanut suuremmin aihetta havainnointiin.

Punainen pelto

Ensimmäinen sykähdys tuli Skånessa. Siellä oli punainen pelto! Tässä vaiheessa tuntui jostain muistin sopukasta tulvahtavan kaiho. Näitä punaisia peltoja oli nähty usein silloin, kun reissattiin kesäisin lasten kanssa Keski-Euroopassa. Niitä peltoja ja pelloilla kasvavia punaisia unikoita oli kuvattu ja kukkia oli otettu vaasiinkin. Haikeus johtui varmaan siitä, että emme olleet nähneet niitä enää syysmatkoillamme. Nuo punaiset hennot kukat olivat syksyyn mennessä levittäneet siemenensä seuraavaa kasvukautta varten, joka ei vielä ollut alkanut palatessamme etelästä. Punaisten peltojen tuntumassa Tanskassa tapasimme suomalaisen pariskunnan rannan lähellä olevalla campingilla.

Peltojen väri vaihtui, kun ajelimme Rostockista etelään päin. Voi kuinka kaunis olikaan kaurapelto, jossa oli sinisenään kukkivia ruiskaunokkeja! Olihan niitä ollut silloin ennen vanhaan Suomessakin. Sinisten kukkien lisäksi oli joillain pelloilla niitä punaisia unikoitakin koristeena. Sinisten peltojen lähellä oli luonnonsuojelualueella leirintäalue järven rannalla. Uiminen tuntui ihanalta, olihan helteisen päivän ajomatka kuitenkin ollut useampia tunteja. Järvi oli hiekkapohjainen ja pitkälle piti kahlata ennen kuin oikeasti sai uitua, mutta lämpimässä vedessä kävimme uudelleen ja uudelleen virkistäytymässä illan kuluessa.

Mäntymetsää pellolla

Saksassa olivat jo viljapellot täydessä kasvussa: kaura kauniin hopeaan vivahtavana, ruis jo pitkää ja aavistuksen violetin sävyä saattoi havaita tähkissä. Ohrapellot antoivat viitteitä tulevan korjuuajan alkamisesta, sillä tähkien väri oli alkanut kellastua. Vaalean ruskeita peltojakin oli, rypsi oli jo kukkansa kypsentänyt. Joissakin rypsipelloissa oli Suomi-kukkia: ruiskaunokkeja ja saunakukkia värittämässä muuten yksitoikkoisen suuria peltoja. Oudolta tuntui se, kun pellolla kasvoi korkeaa mäntymetsää. Suomessahan olemme tottuneet siihen, että mäntymetsä on kangasmaata. Berliinistä Dresdeniin ajellessamme havaitsimme, että Saksan vanhojen mäntymetsien aluskasvillisuutena olikin heinää. Puut olivat pitkiä, oksat kuivuneet, kun valo ei riitä tiheässä kasvavalle puustolle. Valoon pyrkiminen saattoi olla syynä siihen, että rungot olivat käiväriä ja kapoisia. Olihan sitä oikean näköistä mäntymetsääkin nähtävillä vihreiden niittyjen ohella sitten Erzgebirgeä ylittäessämme.

Tsekissä pellot olivat vihreyttään jo hieman menettäneet ja ruskeat sävyt alkoivat näkyä viljapelloilla. Tuleentumisen myötä vihreä väri oli poistumassa kasvin lehdistä ja tasaisen beigen väriset pellot tuntuivat lähes ankeilta. Ankeuteen saattoi vaikuttaa käynti Unescon maailmaperintökohteessa Terezinissä. Siellä oli entinen Theresienstadtin keskitysleiri ja ghetto. Nuo kohteet panevat varmaan kenet tahansa meistä hiljaiseksi ja mietteliääksi. Mutta oli Tsekissä nähtävillä myös maan lipun väreihin soinnutettuja peltoja, joilla kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, punaisia unikoita ja valkoisia saunioita. Ne pellot tosin olivat kesantopeltoja, mutta kauniita kuitenkin.

Valkoisia unikoita

Vähän ennen Prahaa ihmettelimme isoa valkoista peltoa. Ei kai täällä puuvillaa viljellä? Ei. Tarkempi katselu osoitti, että pelto oli valkoista unikkoa, jonka siemeniä Keski-Euroopassa käytetään makeisiin suussa sulaviin leivonnaisiin täytteeksi ja leipien koristeeksi. Valkoisten unikkopeltojen lähellä olimme jo Prahassa. Illan suussa alkoi kova sade ja maahan satoi sokeripalan kokoisia rakeita. Sade tiputti myös vanhan hedelmätarhan alueella sijaitsevan leirintäalueen kirsikkapuista kirsikoita maahan. Niitä niin saksalaiset, hollantilaiset kuin mekin keräsimme ja söimme. Siellä alueella näimme yhden suomalaisen matkailuauton. Suomalaiset olivat tulleet illalla myöhään ja lähtivät aamulla aikaisin jatkamaan matkaansa. Me yksin matkustavien ryhmään kuuluvat tapasimme useimmiten hollantilaisia matkamme aikana. Prahasta Brnon kautta Slovakiaan vievä tie oli niin surkeassa kunnossa, että kaikki sisuskalut menivät varmaan ihan uuteen järjestykseen. Tien huonon kunnon päivittelyyn ja manailuun kuluikin se matka, ei ehtinyt eikä jaksanut juuri katsella peltoja. Toiveena oli rynkytyksen loppuminen.

Slovakian puolella tie oli paljon parempi, Bratislavan lähellä tehtiin uuttakin. Komeaa uutta tietä oli kaupungin eteläpuolella ja naapurimaita kohti vievät tiet olivat mallikkaassa kunnossa. Kaupunki oli itäkaupunki, rakennusten kunto oli vähän niin ja näin, samoin katujen. Tosin vanhaan kaupunkiin ei pitkällä yhdistelmällä edes yritetty, riitti ihan se, ettei leirintäalueen portista voinut ajaa sisään sisäänajoväylän tukkivien paikallisten asukkaiden parkkeeraamien autojen vuoksi.

Tuleentuneita viljapeltoja

Matka kohti Unkaria kulki hyvää tietä pitkin ja nyt taas jaksoimme ihailla tuleentuneita viljapeltoja ja siellä täällä pelloilla kukkivia unikoita ja ruiskaunokkeja. Unkarissa yövyimme Mosonmagyaróvár-nimisessä kaupungissa joen rannalla olevalla leirintäalueella. Siellä oli rauhallista, me ainoat pohjoismaalaiset matkaajat. Meitäkin iäkkäämpi saksalaispariskunta kertoi menevänsä taas Balatonille, samaan paikkaan, missä ovat olleet aiemminkin.

Seuraavana aamuna Györin jälkeen moottoritien yllä oleva kyltti opasti kohti Balatonia. Tuota kylttiä tottelimme, vaikka olimme ajatelleet toista tietä aiemmin. Tie vei meidät jälleen Unescon maailmanperintökohteen luo ja se oli Pannonhalman linna. Komea se oli katsoa kauempaa. Sinne johtavalle tielle ei pitkä yhdistelmä olisi taipunut eikä kylässä ollut riittävän pitkiä parkkipaikkoja. Tie oli hyväkuntoinen musta asvalttitie, tosin vain viisi metriä leveä, eikä piennaralueita ollut. Itähenkisyys näkyi liikenteessä: ohi milloin ja missä vain eikä ollut väliä, tuliko mäen takaa joku vastaan. Autokanta oli osin uudehkoa, mutta oli liikenteessä Trabanttejakin. Kummastelimme tasoristeyksiä rautateillä, aina ei edes ollut puomeja.

Unkarissa peltojen väri oli ruskea eri sävyineen. Vehnä oli kullankeltaisen ruskehtavaa, ohran korret vielä joissain paikoissa aavistuksen vihertävänruskeat, ruis korjuuvalmiin ruskehtavaa ja kauran tähkätkin oljenväriä lähentelevää ruskeat. Ihanan kukkapellonkin (sinisiä, keltaisia, punaisia, valkoisia ja violetteja kukkasia) näimme leirintäalueelle Balatonin rannalle tullessamme, mutta parin päivän päästä se oli niitetty. Liekö mennyt eläinten tarpeisiin? Balatonin rannoilla ajellessamme näimme sitten aivan upean laventelipellon lähellä Tihanya. Voi että sen väri on ihana: siniviolettia! Ja tuoksu toi mieleen isoäidin liinavaatekaapin, sillä siellähän oli aina potpourripusseja tyynyliinapinojen välissä. Maissiviljelmiä oli suuria aloja ja joka puolella Unkaria. Rypsipelloilta jo korjattiin satoa talteen.

Vesimeloneja kärryillä

Erään kypsänruskean rypsipellon vieressä oli vesimeloneja kärryllä ja nuori tummahiuksinen ja -silmäinen mies myymässä. Meloni painoi kolmisen kiloa ja maistui helteessä hyvältä. Kotimatkan alkaessa oli tien vierellä valtavan suuri viljelysalue keltaisenruskeaa peltoa. Kuin kauniit ruskeahattuiset keltakasvoiset neidot, nyökyttelivät auringonkukat pellolla poispäin auringosta varmaankin saadakseen varren kautta ravintoa siemenille. Öljyä unkarilaisissa ruoassa käytettiin runsain mitoin, siksi näitä öljykasveja viljellään paljon.

Itävallan puolelle tultaessa tuli maisema vehreämmäksi ja olo kotoisemmaksi; ihan kuin olisimme tulleet toiseen maailmaan. Pellot olivat täälläkin lähes kauttaaltaan kellertäviä tai ruskehtavia, mutta komeat metsät ja vuorten rinteet antoivat vehreän kasvun vaikutelman. Ajokulttuurikin muuttui, mutta ennen kaikkea siisteys ja ihmisten tavat.

Linzissä olimme olleet lähes kymmenen vuotta aiemmin leirintäalueella ja sama alue oli edelleen olemassa. Ja sama onni suosi meitä, kun kuuman päivän päätteeksi ukkossade toivotti meidät tervetulleeksi.

Saksan puolella katselimme maissipeltoja, ne olivat nyt upean tummanvihreitä. Pituutta pellon kasveilla oli huomattavasti enemmän kuin oli ollut lomamatkan alussa Pohjois-Saksassa. No aikaahan oli kulunut ja sää oli ollut helteistä. Weidenin jälkeen etsimme sopivaa leirintäaluetta. ”Acca” navissamme kertoi Pfeffermühle-leirintäalueesta, mutta ECC-kirjassa oli Schweinemühle. Siinä jälkimmäinen nimi oli kuvaavampi, koska alue oli sikalan yhteydessä. Hienonenäisinä emme kyenneet jäämään sinne, tosin ahtaat olivat käännöksetkin portilta pois käännyttäessä.

Mustikkametsään

Onneksi vuoristosta löytyi ihana alue, josta näkyi järven takana olevat linnanrauniot ja vanha hopeakaivos. Sää tosin oli sateinen, mutta metsässä kasvoi kypsiä mustikoita, ihan samanlaisia kuin Suomessakin ja niityn reunalla oli päivänkakkaroita. Aamulla katselimme autosta viljapeltoja ja totesimme, että rypsi oli palkovaiheessa.

Moottoritiet olivat Tsekin rajan lähellä hyväkuntoisia, mäkisyys ja vastatuuli haittasivat vasta vanhan teollisuustuotantoalueen lähettyvillä ajamista. Silloin oli Saksassa myrskyjä. Netistä löysimme keväällä Erfurtissa sijaitsevan leirintäalueen. Olihan se siellä, tosin acca yritti neuvoa meidät ihan kapeille kujille ajelemaan, mutta löysimme alueen karttaa apuna käyttäen.

Leirintäalueella satunnaisia kulkijoita ei ollut kuin yksi auto lisäksemme, mutta kiinteitä asumuksia oli ja ne olivat rakennettu jo varsin vanhojen vaunujen ympärille. Punaista unikkoa kasvoi alueen ja rautatien tuntumassa pelloilla. Pieni kävelymatka peltojen reunalla kulkevaa polkua pitkin asemalaiturille ja paikallisjunalla pääsi helposti katsomaan kaupunkia.

Satapäinen lammaslauma

Magdeburgia kohti ajelimme B-teitä eli kaksinumeroisia maanteitä pitkin. Maantalous oli muutakin kuin peltoja, sillä eräässä pikkukylässä liikenne seisoi, koska koira ja lammaspaimen veivät satapäistä lammaslaumaa halki kaupungin viheriämmille laitumille. Eisenstadtin luona pellot vaihtuivat korkeiksi ”kukkuloiksi”. Ne kukkulat olivat malmikaivosten kuonakasoja. Osa oli ihan luontoon sopeutuneita, osa taas ei.

Runsaat kymmenen vuotta sitten kävimme Länsi-Saksan puolella ruskohiilikaivoksessa. Sitä kun laajennettiin, niin toista päätä alueesta rakennettiin ja maisemoiden sekä hyönteisiä, matoja ja lähteitä myöten laitettiin luonto kuntoon. Niin taas ei tapahtunut täällä entisessä idässä. Colbitzissa oli vuonna 1992 perustettu leirintäalue. Alue oli ihan lännen alueiden tasoa ja rauhallinen, vapaa-ajan viettomahdollisuuksia oli paljon. Sieltä lähtiessämme kiinnittyi huomiomme peltoalueisiin, joiden yläpuolella oli valtavat voimalinjat: Berliinissä tarvitaan energiaa. Koko entisen idän puolta leimasi peltoalojen valtava suuruus. Kun viljellään, niin viljellään sitten paljon. Saattoivathan nuo pellot olla entisten ”tehotilojen” jäämiä. Kun Unkarissa oli maissi ollut jo vaiheessa, jossa tumman vihreää peltoa katsellessa huomasi kukintojen heiluvan ja tähkiäkin jo kehittyneen, niin Pohjois-Saksassa oli vasta varren kasvu meneillään.

Maissia ja rypsiä viljeltiin myös vielä Mecklenburg-Vorpommerniin tullessamme. Siellä Rostockin lähellä oli leirintäalue, joka oli tehty vanhojen kesämökkien viereen. Alue oli siisti, rauhallinen ja luonnonsuojelumetsikön kupeessa. Metsässä kasvoi villinä vadelmia ja karhunvatukoita, mutta paikalliset mökkiläiset ja vaunukansa veivät sinne tonttiensa leikkuujätteet maatumaan, siis kompostoitumaan. Aluetta laajennettiin ja uusi huoltorakennus oli tekeillä. Juna kulki ihan läheltä, asemalle oli kolme kilometriä kävelyä.

Lakoontuneita viljapeltoja

Me tosin ajoimme autolla Rostockia kohti. P+R-alue oli kaupungin eteläreunalla ja sieltä pääsi raitiovaunulla kaupunkiin shoppailemaan kätevästi. Schwaanissa ollessamme katselimme televisiosta Pohjanmeren ja Itämeren myrskyuutisia, vaan eipä 30 kilometrin päässä merestä ollut myrskyä, mutta sadekuuroja tuli ja ilma oli kostea. Rostockin luona länsi-itäsuunnassa kulkevan moottoritien varrella sen sijaan olivat viljapellot myrskyn jäljiltä kuin aallokkoa.

Laivamatka Gedseriin oli mukavan lyhyt ja Tanskaan tulo oli miellyttävää, koska lämpötila oli taas kohonnut hellerajan tuntumaan. Siellä Tanskan puolella oli muutenkin helpottunut olo? Johtuiko se maanteiden levenemisestä, ajokulttuurissa tapahtuneesta muutoksesta, puutarhojen kauneudesta vai mistä? Tanskassa oli vihreitä peltoja, mutta näimme myös punaisia unikoita. Ruiskaunokkeja ei enää ollut viljan seassa niin paljon kuin Saksassa. Tasaisessa maassa on helppo ajaa, joten nopeastihan maan läpi pääsi.

Siltaa pitkin Ruotsin puolelle

Ruotsiin tulimme tunnelin ja Öresundin sillan kautta; nopeaa ja kätevää. Ei tarvinnut odotella lauttaan pääsemistä eikä ajaa kaupunkiliikenteen seassa. Skånessa vasta taas näimme suomalaisia matkailuautoja. Missä asti lienevät olleet? Ojissa oli 6-tien varrella paljon vettä, samoin joissa ja skånelaiset pellot olivat laajoja. Leiriydyimme tutulle alueelle Örkelljungassa. Joskus parikymmentä vuotta aiemmin olimme olleet kuivan kauden aikaan alueella yön, jolloin aamupuolella yötä alkoi rankkasade. Silloin lainehti koko kenttä, vettä oli puoleen väliin sääriä. Eräs suomalainen vaunukunta toisella puolen kenttää oli silloin jättänyt Baden-baden -tuolinsa illalla ulos ja saivat ne pestyksi sateessa. Tällä kertaa ei kenttä tulvinut, mutta vaunun pyöristä jäi sateisen kesän takia märkään ruohoon jälkiä.

Vättern-järven rannalla menimme Vadstenan leirintäalueelle, mutta kiukku nousi pintaan siellä. Olisi pitänyt lunastaa viimeistä yöpymistä varten Ruotsin leirintäkortti! Neljän viikon ajan oli kansainvälinen kortti kelvannut kaikkialla, muttei kelvannut Svea-mamman maassa. Ei se mitään, Linköpingistä löytyi hyvä alue, jonne kelpasi kansainvälinen leirintäkortti. Huonoa asiassa oli ainoastaan se, että jäi Vadstenan nähtävyydet katsomatta. Kaupungille ei voinut pysäköidä, linnan parkkipaikka oli pieni eikä pitkä yhdistelmä sopinut sellaisiin pieniin P-paikkoihin. Jossain vaiheessa matkalla kohti Tukholmaa katselimme kaunista sinistä vilahdusta puiden ja pensaiden takaa. Arvelimme sen olevan järvi, mutta se olikin pellavapelto ja pellavaa oli kylvetty valtavan suuri ala.

Suomeen palatessamme Turussa oli puolipilvistä ja näkyipä tien vieressä tyypillinen suomalainen pelto, jollaista ei matkalla nähty: apila kukki isona peltoalana ja ikkunasta tulvahti makea mesinen tuoksu autoon. Kotimatkan aikana näimme vielä keltaisia rypsipeltoja, harmahtavan vihreitä kaurapeltoja, aavistuksen verran harmaanvioletin sävyttämiä ruispeltoja ja suoraryhtisiä vehmaita vehnäpeltoja. Saimme siis katseltavaksemme uudelleen kesän.

Menomatkalla tapaamamme suomalaispariskunta kummasteli kerrottuamme Balaton-suunnitelmastamme, että ettekö sen kauemmaksi menekään. Eihän ne kilometrit, vaan se, mitä haluaa nähdä ja kokea - on mottomme. Tosin peltoja katsellen kilometrejäkin kertyi 5 203.

Peltofanit